Lapsen syntymän jälkeen minulle tuli ihan valtavan suuri kynnys julkaista kuvia kotoamme.
Tähän on kaksi syytä.
Ensimmäinen ihan konkreettinen syy on se kuuluisa asioiden tärkeysjärjestys: lienee sanomattakin selvää, että pienen ja perheen tarpeet menevät kaiken edelle.
Toinen syy on hivenen monimutkaisempi. Sanottakoon nyt niin, että se todellisuus, minkä poimin kameran linssiin, on todella kaukana siitä todellisuudesta, minkä keskellä oikeasti elämme.
Liian sliipatut sisustuslehtikuvat tuntuvat erityisesti tällä hetkellä jotenkin liian suurelta huijaukselta enkä halunnut osaltani luoda illuusiota, että täällä kaikkien ”helppojen ja täydellisten” vauvahetkien lomassa vain järjestellään ja puunaillaan puhdasta kotia.
Uskon ainakin suurimman osan ihmisistä ymmärtävän, että kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää.
Valitettavasti kuitenkin ainakin itse menen aina uudestaan ja uudestaan samaan lankaan: päädyn somea selatessani kadehtimaan hetkeksi jonkun täydellistä Instagram-elämää.
Osallistuin alkukeväästä Maaret Kallion luotsaamalle, Aino-jäätelön tarjoamalle ”Ole itsellesi ihana” -kurssille. Kurssi koostui neljästä tapaamiskerrasta ja niiden välillä tehtävistä pohdintatehtävistä.
Tänä vuonna Aino-jäätelö haluaa kannustaa meitä suorittamiseen taipuvaisia olemaan itseämme kohtaan sallivampia, arvostavampia ja rakastavampia sloganilla ”Välillä voi”.
Minulle jäi kurssista erityisen vahvasti mieleen Maaretin sanat suorittamisesta: on ihan ok tehdä välillä niitä seiskankin suorituksia.
Myönnän, että oma tapani tehdä asioita on monella tapaa hyvin siloteltu ja huoliteltu.
Koti on aito, mutta kaikki henkilökohtainen on siivottu kameran linssin ulkopuolelle katseilta piiloon.
Sama pidättyväisyys on myös minussa itsessäni.
Katselen mielelläni visuaalisesti kauniita ja tarkkaan harkittuja kuvia ja miksei ihmisiäkin.
Jokin pieni roso ja epätäydellisyys, joka rikkoo kaiken, tekee kuitenkin kuvasta ja ihmisestä oikeasti mielenkiintoisen.
Sellaisen johon palaa yhä uudestaan ja uudestaan.
Vauvan (ja Maaret Kallion) myötä ymmärrykseni omasta epätäydellisyydestäni nousi kuluneen kevään aikana eksponentiaalisesti sellaisiin lukemiin, että en voi muuta kuin itkeä silkasta ilosta (ja vähän huojennuksestakin) ja kiittää kauniisti.
On oikeasti ihanaa antaa itselleen lupa höllätä. Antaa asioiden mennä omalla painollaan ja tehdä sen mitä täytyy ainoastaan riittävän hyvin.
Vauvaan ja vauva-arkeen tutustumisen ohella olen silloin tällöin piipahtanut kuopsuttamaan pihamaatamme tukka hapsottaen ja kynnenaluset töhnässä ja kuvannut Instastoriesiin epätäydellisiä kattauksia, palaneita ruokia ja kuivuneita kukka-asetelmia.
Tämä kaikki, niin vauva-arki kuin sitä seurannut suunnittelemattomuus ja kaikenlainen kaaos on ollut jotain todella pelottavaa. Ja samalla todella vapauttavaa.
P.S. Tuolta Playtypen taulusta heijastuu se kuvasta rajattu ”todellinen elämä”: tasolle nostettu sitteri ja pieni tuhisija Vaavi-sängyssään.
Ihanasti kirjoitat ja olen tosi onnellinen sun puolesta ! Hali sinne ja vauvalle rapsutus 🙂 ehkä se sitterin kulma vielä joskus päätyy kuvaan kuuluen täydellisyytenä teidän kauniiseen kotiin. ♥️ T. Painiityn Mira
Lämmin kiitos ihana Mira! Nyt pieni tuhisija ja sitterin kulma sattuivat ihan vahingossa kuvaan heijasteena, jonka huomasin vasta julkaistuani jutun. Normaalisti olisin syynännyt kuvan tarkkaan ja viimeistään käsitellessä huomannut tämän "virheen" 😉 Vähän jäi kuitenkin harmittamaan, että en vaihtanut noiden kahden pinnatuolin paikkaa. Takimmaisen on nimittäin nuorempi koiristamme kalunnut selkäpuolelta täysin. Mutta harmitti vain vähän. Tämä kuva on ihana juuri tällaisena. Oikeasti ihan todellinen ja harvinainen tilanne, kun koti oli hetken siisti siivoojan jäljiltä.. Sitteri ja kaikki muutkin pienen vielä toistaiseksi vähät tavarat tuovat kotiimme niin paljon elämää, että sitä ajatellessa sydän heittää kuperkeikkaa ❤️
Minusta olisi kiva katsella sellaisiakin kuvia, jossa kaikki ei ole täydellistä. Kyllähän elämä saa näkyä. Tuskin kenelläkään oikeasti on koko ajan tiptop. Varsinkaan lapsiperheillä 🙂
Lämmin kiitos kommentistasi! Olet aivan oikeassa siinä että kyllähän se elämä saa näkyä. Itse seuraan myös mieluusti blogeja, joista huokuu aitous, mitä se sitten ikinä onkaan. Se tekeekö jotain juttua sydämellä, välittyy varmasti kuitenkin viimeistään rivien välistä. Jopa tasapainottelu siinä, kuinka henkilökohtaisia blogiteksteistä uskaltaa tehdä aiheuttaa välillä kauhunsekaisia ja ristiriitaisia ajatuksia. Olen yrittänyt rohkeasti ottaa sen linjan, että lisään teksteihini myös sitä arkea. Minun täytyy ihan pohtia, kuinka kuviinkin saisi vielä samanlaista rosoa ja rentoutta, mitä välillä itsekin kaipaan!
Peukutan:) Kuvasi ovat todella kauniita, mutta minuakaan ei yhtään haittaisi, vaikka niissä olisikin "epätäydellisyyttä". Pidän myös siitä, että teksteissäsi pilkahtaa aitous ja elämä.
Kysyisin vielä, mikä on sinertävän jakkaran maalin sävy?
T.Elina
Lupaan tuoda aitoutta, elämää jaepätäydellisyyttä juttuihin <3 Sävy on L491 (Maininki)
Samaa mieltä, elämän kuuluu näkyä! Ei aina tarvitse olla tip top.
Olet oikeassa Ja olisi kyllä kaikinpuolin ahdistavaa jos aina pitäisi olla tip top. Kuvien välityksellä sellaisen kuvan kyllä saa todella herkästi, mutta totuus on kyllä useimmiten jotain ihan muuta 🙂